Se on mielenkiintoinen tunne, kun Facebook-riippuvaiselta evätään pääsy omaan profiiliinsa. Ensin sain ilmoituksen, että jonkin sovelluksen tähden tilini on rajoitettu ja todistaakseni olevani minä itse, täytyy minun käydä läpi erinäiset turvatoimet voidakseni jatkaa. Tämä tapahtui samanaikaisesti kahdelle ylläpitäjälle, ja toinen meistä pääsikin samantien jatkamaan arkista aherrustaan Facebookin parissa.
Mutta en minä. Minä sain tympeän ilmoituksen “Sorry, something went wrong. We’re working on getting this fixed as soon as we can.” Tämä ‘as soon as’ on kirjoittaessani venynyt jo lähes viikon mittaiseksi. Yhteensä yli 140 pitkää tuntia ilman omaa Facebook profiilia (kyllä, olen pitänyt kirjaa). Odottavan aika on pitkä, voin kertoa, ja siihen mahtuu tuskaisen monta yritystä kirjautua sisään sekä useita sähköposteja Facebookille. Pari vastaustakin olen saanut, vaan en vieläkään ratkaisua.
![[Something went wrong]](http://www.dingle.fi/wp-content/uploads/2012/02/somethingwrong.jpg)
Sen lisäksi, että tämä tilanne on hankaloittanut merkittävästi työntekoani, tunnen olevani sosiaalisesti rajoittunut. Pidän useimpiin ystäviini yhteyttä juuri Facebookin välityksellä, useiden kohdalla se on käytännössä korvannut puhelimen käytön tyystin. Pidän tapahtumista ja tapaamisista kirjaa Facebookissa, enkä muista kavereideni syntymäpäiviä ilman Facebookin pelastavaa muistutusta. Eräästäkin sivusta on tullut minulle niin tärkeä yhteisö, että seuraan sitä päivittäin, kommentoin itsekin ja kysyn apua.
Miten tulisinkaan enää toimeen ilman Facebookkia? Sehän nähdään.
Ensin olen äimistynyt. Pian huomaan kuitenkin olevani jo ärtynyt, sillä ongelma ei ole poistunut vieläkään – onhan kulunut jo tunti siitä, kun viimeksi pääsin tarkistamaan notifikaationi! Tunnin vaihtuessa useiksi olotilani alkaa muistuttaa enemmänkin vieroitusoireita; on levottomuutta, mielialan vaihteluja, kärsimättömyyttä, keskittymiskyvyn puutetta. Perinteisiä psyykkisiä vieroitusoireita, jotka pätevät yleensä riippuvuuteen kuin riippuvuuteen.
Seuraavana päivänä alkaa kiukuttaa jo toden teolla. Kuinka ne voi tehdä minulle näin! Lähetän jälleen yhden sähköpostin. Pohdin, mitä minun pitikään tehdä tänään. Onneksi sisko luottaa yhä puhelimen käyttöön, joten en jää illaksi yksin. Kolmantena päivänä herään kuitenkin tolkuttomaan migreeniin – ovatko vieroitusoireeni todella edenneet jo fyysiselle tasolle? En ehdi tätä kuitenkaan juuri ihmetellä, sillä pari päivää menee sängyn pohjalla. Saan Facebookilta sähköpostin ja vastaan heille viimeisillä voimillani. Tuloksetta, huomaan.
Sunnuntaina olon helpottaessa tajuan, että viikonlopun aikana minua ei ole juurikaan kaivattu. Saankin yllättäen kaivatun lepohetken – mitä nyt käytän päivän kotia siivoten. Huomaan monesti ajattelevani, mitä jakaisin statuspäivityksessäni tai keihin kaikkiin pitikään ottaa yhteyttä. Pari kuvaakin piti postata ja avoimia kysymyksiä on jo listaksi asti. Muutama syntymäpäiväkin on tainnut jäädä muistamatta. Tutustuminen Pinterestiin siirtyy tuonnemmaksi, sillä kirjauduin sinne aikanaan Facebook-tunnuksillani. Toisaalta olen käyttänyt jälleen huomattavasti enemmän aikaa Instagrammin parissa.
Uusi viikko koittaa, edelleen ilman Facebookkia. Yhä ärsyttää, mutta tähänhän alkaa jo melkein tottua. Saan jopa pitkästä aikaa aikaiseksi lähdettyä joogaan. Ehkäpä jo viikon loppuun mennessä otan puhelimen käteeni ja tajuan soittaa sillä ystävilleni, enkä vain turhaan yritä avata sitä F-symbolilla varustettua applikaatiota.
Update – Myöhäinen ilta 21.2.:
Viimeinkin!
